Yksi ehkä onnistuneimmista päätöksistäni vähään aikaan oli ottaa lukujärjestykseeni elämäntaidon valmennuksen kurssi. Kurssi tarjotaan lukiossamme ensimmäistä kertaa koko Suomessa. Tänään kurssin aiheena oli ajanhallinta, mutta ittelle alkutunnista puhuttu perfektionismi herätti paljon ahdistavia ajatuksia, joten koko loppu tunti meni hieman omissa maailmoissa...
Aluksi sanon, että sisälläni on todella suuri perfetionisti. Vaikka lukiomaailmassa "perfektionisti ei pärjää pitkälle" ja "joskus se uusintakoe kuitenkin kutsuu" en oo osannu päästää tavastani irti. Aamulla ETV-kurssilla tosiaan puhuttiin ohimennen perfektionismista ja siitä luopumisesta ja itte aloin ajatella asiaa oikein kunnolla vasta nyt. Miks musta on tullu tällänen? Miks siitä on niin vaikea luopua? Millasta mun elämä olis, jos kaikki ei pitäis aina olla täydellistä?
Huomasin, että kaikki juurtaa juurensa jonnekin ala-asteajoille. Oon ollu koulukiusattu, olin se luokan hikke joka aina sai kympin ja joka oli muiden mielestä open lellikki. Oon aina ollu hyvä matikassa ja kieletki sujuu tosi mukavasti. Ala-asteella mulla oli paras kaveri, joka sitte myöhemmi jatko myös samalle yläasteelle. Oikeestaan siinä ne mun kaverit oliki, en mä ikinä yksin ollu, mut tavallaa kaikki jossai määri oli vähä etäisiä. Kaikki luokkakaverit tottu siihen et mä saan ne kympit ja lopulta kaikki tiivisty siihe et haukkuminen alko ja sille ei si loppua tullu. Aina kokeenpalautuksen aikana oman selän takaa kuulu "no tos se hikke taas hakee kymppiä" tai "vittu toi on nii säälitäävä, eiks sil oo mitää elämää". Pieni ja vaikka vähän isompiki lapsi muistaa tollaset vielä vuosienki päästä, voin todistaa. Kaikki ne pienimmätki sanat satutti ja satuttaa vieläki. No kerran se katastrofi sitte koitti: kokeesta tuli jotai 7 alkavaa. Itte olin aiva kauhuissani, siihen aikaan olin jo aloittanut sen turhan täydellisyyden tavoittelun. Mutta itteeni suurempi järkytys se oli kaikille koulukavereille: mun yhestä koenumerosta puhuttiin monta viikkoa, aina kaikki jakso ihmetellä ja muistuttaa siitä et "no nyt sääki sait huonon numeron, miltä nyt tuntuu. etsää ookkaa nii hyvä". Siinä vaiheessa huomasin, että tein mitä tahansa, sain mitä numeroita tahansa, aina haukuttiin. Sille nimittelylle ei ollu loppua. Päätin valita pienemän pahan ja saada kymppejä. Huomasin, että jos saan kympin, siitä vittuillaan ja huudellaan päivä tai pari, mutta siitä seiskasta jaksetaan huudella viikkoja. Sen jälkeen en oo uskaltanu tehdä mitää muuta ku ajatella, et se kymppi on otettava tai joku alkaa vittuilee. Ja sen jälkee niitä kymppejä on tullu.
Haluaisin oppia tyytyyn siihen kasiin. Mä tiedän et jollain matikan numerolla ei oo maailmaa kaatavaa vaikutusta, mut en halua ymmärtää sitä. Tuntuu siltä, et se kasi ei oo tarpeeks, ilman niitä hyviä onnistumisia oon huono ihminen. Tiedän, et joku seiska tai kasi ei tee musta huonoo ihmistä... mut toisaalta taas... mikäs mä tunteelleni voin.
Haluisin pois tästä kierteestä, mut osaanks mä elää itteni kans jos mä en tunne olevani hyvä? Osaanks mä elää omasta mielestäni sellasena keskivertona?
perjantai, 23. marraskuu 2012
Perfect is the only possibility
perjantai, 23. marraskuu 2012
Blogi ja minä
Ensimmäisenä kirjoituksena haluan ehdottomasti kertoa ittestäni ja tämän blogin synnystä.
Jo muutaman viikon ajan on ollut tyhjä olo. Mikään ei oikein tunnu miltään, kaikki asiat vaan menee ohi ajattelun. Mihinkään ei jaksa keskittyä, mikään ei aidosti innosta ja kiinnosta. Koulupuoli kyllä sujuu, kaikissa kursseissa kärryillä ollaan, mutta jotenkin se ajattelu ja ymmärtäminen on sielläkin hankalaa. Tuntuu siltä, että vaan leijuu ilmassa ja kosketuspinta ja maan tuntu puuttuu kokonaan. Oma itteni on hukassa pahemman kerran.
Tätä blogia aion pitää lähinnä vuodatuksena elämästä. Kuvittelisin, että kirjoittamalla ajatuksia ja asioita, voisi elämä helpottua hieman. Haluan takaisin oman ihanan itseni, haluan löytää elämälleni suunnan ja tarkoiotuksen. Haluan takaisin sen lapsenomaisen innostuneisuuden ja mahtavan keskittymis- ja ymmärtämiskyvyn, jotka ovat aina olleet parhaita puoliani. Nyt se kaikki on hukassa ja uskon, että kirjoittamalla asioista ne voivat selkeytyä.
Joskus, aika useinkin, tuntuu siltä niinkun kellään ei olisi aikaa kuunnella. Ketään ei oikeasti kiinnosta mun asiat yhtään. Tarve ja halua puhua on kova, mutta kukaan ei aidosti kuuntele tai yritä auttaa. Just ku sitä parasta kaveria tarvis, se ei oo siinä vieressä. Elämä on hankalaa jos ei oo ketää, jonka kans sitä jakaa.
Olen siis tosiaan 16-vuotias, lukion ekaa vuotta opiskeleva tyttö. Harrastuksista osaan sanoa sen verran, että musiikki ja leffat on todella iso osa elämää. Toivottavasti jostai sais innostusta ja aikaa lähteä käymään muutaman korttelin päähän salille, jahka se joulukuun alussa sinne avataan. Perheen kanssa kaikki sujuu loistavasti, vanhemmat on ihania ja ainoan lapsen arki ja elämä sopii mulle mainiosti. Kavereita riittää, ihania uusia löytäny viimeks lukion alussa. Onneks myös kaikki vanhat ihanat ihmiset (joita on kamala ikävä!) vanhasta koulusta on säilyny edes jotenki elämässä.
Toivottavasti tästä blogista olis apua ittensä löytämisee, haluan todellaki sen ihanan oman itteni ja persoonani takasi mahdollisimman pian! Toivottavasti luvas on vähä enemmän positiivisia ja ilosia päivityksiä:)
Jo muutaman viikon ajan on ollut tyhjä olo. Mikään ei oikein tunnu miltään, kaikki asiat vaan menee ohi ajattelun. Mihinkään ei jaksa keskittyä, mikään ei aidosti innosta ja kiinnosta. Koulupuoli kyllä sujuu, kaikissa kursseissa kärryillä ollaan, mutta jotenkin se ajattelu ja ymmärtäminen on sielläkin hankalaa. Tuntuu siltä, että vaan leijuu ilmassa ja kosketuspinta ja maan tuntu puuttuu kokonaan. Oma itteni on hukassa pahemman kerran.
Tätä blogia aion pitää lähinnä vuodatuksena elämästä. Kuvittelisin, että kirjoittamalla ajatuksia ja asioita, voisi elämä helpottua hieman. Haluan takaisin oman ihanan itseni, haluan löytää elämälleni suunnan ja tarkoiotuksen. Haluan takaisin sen lapsenomaisen innostuneisuuden ja mahtavan keskittymis- ja ymmärtämiskyvyn, jotka ovat aina olleet parhaita puoliani. Nyt se kaikki on hukassa ja uskon, että kirjoittamalla asioista ne voivat selkeytyä.
Joskus, aika useinkin, tuntuu siltä niinkun kellään ei olisi aikaa kuunnella. Ketään ei oikeasti kiinnosta mun asiat yhtään. Tarve ja halua puhua on kova, mutta kukaan ei aidosti kuuntele tai yritä auttaa. Just ku sitä parasta kaveria tarvis, se ei oo siinä vieressä. Elämä on hankalaa jos ei oo ketää, jonka kans sitä jakaa.
Olen siis tosiaan 16-vuotias, lukion ekaa vuotta opiskeleva tyttö. Harrastuksista osaan sanoa sen verran, että musiikki ja leffat on todella iso osa elämää. Toivottavasti jostai sais innostusta ja aikaa lähteä käymään muutaman korttelin päähän salille, jahka se joulukuun alussa sinne avataan. Perheen kanssa kaikki sujuu loistavasti, vanhemmat on ihania ja ainoan lapsen arki ja elämä sopii mulle mainiosti. Kavereita riittää, ihania uusia löytäny viimeks lukion alussa. Onneks myös kaikki vanhat ihanat ihmiset (joita on kamala ikävä!) vanhasta koulusta on säilyny edes jotenki elämässä.
Toivottavasti tästä blogista olis apua ittensä löytämisee, haluan todellaki sen ihanan oman itteni ja persoonani takasi mahdollisimman pian! Toivottavasti luvas on vähä enemmän positiivisia ja ilosia päivityksiä:)
