Yksi ehkä onnistuneimmista päätöksistäni vähään aikaan oli ottaa lukujärjestykseeni elämäntaidon valmennuksen kurssi. Kurssi tarjotaan lukiossamme ensimmäistä kertaa koko Suomessa. Tänään kurssin aiheena oli ajanhallinta, mutta ittelle alkutunnista puhuttu perfektionismi herätti paljon ahdistavia ajatuksia, joten koko loppu tunti meni hieman omissa maailmoissa...
Aluksi sanon, että sisälläni on todella suuri perfetionisti. Vaikka lukiomaailmassa "perfektionisti ei pärjää pitkälle" ja "joskus se uusintakoe kuitenkin kutsuu" en oo osannu päästää tavastani irti. Aamulla ETV-kurssilla tosiaan puhuttiin ohimennen perfektionismista ja siitä luopumisesta ja itte aloin ajatella asiaa oikein kunnolla vasta nyt. Miks musta on tullu tällänen? Miks siitä on niin vaikea luopua? Millasta mun elämä olis, jos kaikki ei pitäis aina olla täydellistä?
Huomasin, että kaikki juurtaa juurensa jonnekin ala-asteajoille. Oon ollu koulukiusattu, olin se luokan hikke joka aina sai kympin ja joka oli muiden mielestä open lellikki. Oon aina ollu hyvä matikassa ja kieletki sujuu tosi mukavasti. Ala-asteella mulla oli paras kaveri, joka sitte myöhemmi jatko myös samalle yläasteelle. Oikeestaan siinä ne mun kaverit oliki, en mä ikinä yksin ollu, mut tavallaa kaikki jossai määri oli vähä etäisiä. Kaikki luokkakaverit tottu siihen et mä saan ne kympit ja lopulta kaikki tiivisty siihe et haukkuminen alko ja sille ei si loppua tullu. Aina kokeenpalautuksen aikana oman selän takaa kuulu "no tos se hikke taas hakee kymppiä" tai "vittu toi on nii säälitäävä, eiks sil oo mitää elämää". Pieni ja vaikka vähän isompiki lapsi muistaa tollaset vielä vuosienki päästä, voin todistaa. Kaikki ne pienimmätki sanat satutti ja satuttaa vieläki. No kerran se katastrofi sitte koitti: kokeesta tuli jotai 7 alkavaa. Itte olin aiva kauhuissani, siihen aikaan olin jo aloittanut sen turhan täydellisyyden tavoittelun. Mutta itteeni suurempi järkytys se oli kaikille koulukavereille: mun yhestä koenumerosta puhuttiin monta viikkoa, aina kaikki jakso ihmetellä ja muistuttaa siitä et "no nyt sääki sait huonon numeron, miltä nyt tuntuu. etsää ookkaa nii hyvä". Siinä vaiheessa huomasin, että tein mitä tahansa, sain mitä numeroita tahansa, aina haukuttiin. Sille nimittelylle ei ollu loppua. Päätin valita pienemän pahan ja saada kymppejä. Huomasin, että jos saan kympin, siitä vittuillaan ja huudellaan päivä tai pari, mutta siitä seiskasta jaksetaan huudella viikkoja. Sen jälkeen en oo uskaltanu tehdä mitää muuta ku ajatella, et se kymppi on otettava tai joku alkaa vittuilee. Ja sen jälkee niitä kymppejä on tullu.
Haluaisin oppia tyytyyn siihen kasiin. Mä tiedän et jollain matikan numerolla ei oo maailmaa kaatavaa vaikutusta, mut en halua ymmärtää sitä. Tuntuu siltä, et se kasi ei oo tarpeeks, ilman niitä hyviä onnistumisia oon huono ihminen. Tiedän, et joku seiska tai kasi ei tee musta huonoo ihmistä... mut toisaalta taas... mikäs mä tunteelleni voin.
Haluisin pois tästä kierteestä, mut osaanks mä elää itteni kans jos mä en tunne olevani hyvä? Osaanks mä elää omasta mielestäni sellasena keskivertona?